ehtoollisesta

hunttis · Vieras

Olen havainnut laajalti muutoksen tuulet. Kannanotot eivät ole uskottavia. Ihmiset eivät sitoudu niihin. Jonkinlaisesta myötätunnosta vanhoillisimpia kohtaan yritetään hymistellä ettei sopu aivan pois repeäisi.

Pölyttynyt1

Tässä yhteenvetoa rovasti Oskari Heikki Jussilan ehtoollisopetuksesta:

- Ehtoolliseen Jussila otti kantaa harvoin
- Kalvinistisen teologian torjuen hän katsoi luterilaisen reaalipreesens -opin mukaisesti, että ehtoollinen on sakramentti ja että ehtoollisaineet ovat liha ja veri
- Jussila korosti, että ehtoollista vietetään Jeesuksen muistoksi, ja että ehtoollisen nauttiminen on Herran kuoleman muistamista ja ylösnousemuksen julistamista
- Jussila tähdensi, että ehtoollinen on uskoville "matkaeväs, jotta usko säilyisi"
- Hän katsoi, että liikutukset ovat luonnollinen osa ehtoollisenviettoa, sillä ehtoollinen on "taivaallisen ilojuhlan maanpäällistä ennakointia"
- Jussila piti Olaus Svebiliuksen katekismuksen mukaisesti tärkeänä käytäntöä, että ripin tulee edeltää ehtoollisenviettoa. Kannanotto painottaa sitä, että nimenomaan rippiin sisältyvä absoluutio — eikä ehtoollinen — välittää synninpäästön.

Lähde: Pekka Tapaninen. Oskari Heikki Jussila (1888-1955). Lestadiolaispappi, toimen ja näkyjen mies. Diss. Jyväskylä 2007

Pölyttynyt1

Tapanisen väitöskirjassa O.H.Jussilasta (sivu 114) löytyi mielenkiintoista taustatietoa ehtoollisopetuksen ja -käytännön muuttumisesta evankelisluterilaisessa kirkossa:

"Juuri rippiopetuksen tähden Svebiliuksen katekismus oli vanhoillislestadiolaisuuden keskuudessa... arvostettu. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kehitys kuitenkin kulki vanhoillislestadiolaisen liikkeen kannalta katsottuna väärään suuntaan Vuoden 1893 kristinoppi — arkkipiispa Gustaf Johanssonin näkemyksiä seuraten — näet poisti ehtoollisenvietosta ripin synninpäästöineen. Varsinaisen ripin tilalla oli ohje, että ehtoollisvieraan on tunnustettava syntinsä ja syyllisyytensä suoraan Jumalalle. Vuoden 1923 kristinoppi edellytti enää vain sitä, että ehtoolliselle osallistuvalla tulee olla synnintunto. JAAKKO LOUNELAN (Jaakko Lounela: Vanhoillislestadiolainen ehtoollisoppi. Suurten seurojen alkamisesta pikkuesikoisuuden hajaannukseen [v. 1906 - 1931] Pastoraalityö 1966[Oulu]) mukaan vuoden 1920 tienoilla vanhoillislestadiolaiset alkoivat pitää suurissa seuroissa omia ehtoolliskirkkoja juuri sen tähden, että niiden yhteydessä Svebiliuksen katekismuksen mukainen sielunhoito voitiin järjestää ehtoollisvieton yhteyteen."

egeria2 · Vieras

Ehtoollinen merkitsee minulle uskon vahvistusta, muistoateriaa ja kristittyjen yhteyttä.

Käyn ehtoollisella joka sunnuntaiaamu, koska se tuntuu hyvältä.

En voi ajatella käyväni ehtoollisella tai kirkossa vain, jos pappina on vl. Silloin kirkossakäyntini harvenisivat muutamaan kertaan vuodessa.

En myöskään mieti, istuuko vieressäni kirkossa uskovainen tai onko ehtoollispöydässä oikeita uskovia vaiko tekopyhiä. Käyn siellä itseni vuoksi.

Rippi on minulle terapeuttisesti tärkeä asia, mutta ei sen mielestäni tarvitse tapahtua juuri ennen ehtoollista. Uskon, että syntini ovat anteeksi.

Jokin aika sitten kirkossamme saarnasi vl-pappi. Kuuntelin saarnaa mielelläni, ja liikutuin synninpäästösanoista. Tekee mieli aina mainita evl-seurakuntalaisille ei-vl:lle, että voisivat ottaa vl-saarnaajista oppia Wink

Jemima

Lutherii...(kirjasta, Mannaa Jumalan lapsille)

Luuk. 22:19

Ja hän otti leivän, kiitti, mursi ja antoi heille.

Tässä on suuri aarteemme. Tarkkaa sitä ja jätä sikseen nuo hullutukset, joilla yliopistot viisastelevat, nimittäin onko tässä Kristuksen ruumis ja kätkeytyykö se niin halpaan muotoon. Älä siitä välitä, vaan pidä huoli siitä, että sinulla on jotakin hyötyä sakramentista. Nämä sanat on sanottu juuri sinulle. Ota ne sellaisina. Tee niin kun tunnet synnin kauhistavan sekä lihan, maailman ja perkeleen kiusaavan sinua.
Juuri sinulle nämä sanat on sanottu, kun olet suuttunut ja kärsimätön, kun ahneus ja elatuksen huoli sinua ahdistaa, kun sinua alati loukataan. Edelleen kun teet varsin törkeitä erehdyksiä ja omatuntosi haavoittuu. Nyt olet siis kurja ihminen, pelkäät kuolemaa, olet murheellinen etkä voi iloita. Nyt on aika ja kyllin syytä käydä esiin, valittaa hätääsi Jumalalle ja sanoa: Herra, sinä olet asettanut ruumiisi ja veresi sakramentin syntiemme anteeksiantamukseksi. Nyt minä tarvitsen sitä, olen langennut syntiin, olen pelästynyt ja voimaton tunnustamaan sanaasi. Tulen siis nyt, että lohduttaisit minua ja parantaisit minut. Tämä sakramentti näet edellyttää sellaisia, jotka tunnustavat syntinsä, tuntevat olevansa hurskautta vailla ja olisivat siitä huolimatta mielellään hurskaita. Vain tällaisesta tunnustamisesta on kysymys.

Pölyttynyt1

Allekirjoittaneen ehtoollisperkuu jatkuu. Saa nähda, miten pitkään perkuu kestää. Otan nyt esille Väinö Havaksen tekstiä Oulun suurista seuroista 1934. Kyseessä oli rippisaarna, tekstinä Joh. 15:4—5. Saarnasta löytyy vastausta myös siihen keskusteluun, jota on käyty armoneuvoista. Tuolla sanalla on ollut tyystin toinen merkitys kuin sillä on joidenkin puheissa nykyisin. Tekstiä lukiessa alkaa myös ymmärtää, miksi Väinö Havas oli "legenda jo eläessään". Laitan tekstin kokonaisuudessaan asiakirjat-osioon. Ohessa otteita saarnasta:

... Ja niin me monta kertaa säpsähtäen kysymme itseltämme: 'Vieläkö nytkin olen elävänä oksana totisessa viinipuussa? Vieläkö tällaisenkin raukan poveen vuotavat Jeesuksen sydämestä elämänveden virrat?' Uskon, että tällaista köyhää Herran kansaa on tänä ehtoona saapunut tähän temppeliin. Et ole aikonutkaan, matkaystäväni, tulla tänne ehtoollispöytään näyttämään jaloa uskoasi ja suurta hartauttasi. Päinvastoin sinua peloittaa, miten minä, kehno kilvoittelija, uskallan noiden hyvien Jumalan lasten matkaan. Miten tohdin muiden kanssa notkistaa polveni alttarikaiteen ääreen? Näin tunnemme, miten sydän on pyrkinyt ja pyrkii Jeesuksesta irti, miten Lunastaja tahtoo meiltä raukoilta väkisinkin unohtua. Näin ollen me tarvitsemme tässä kohdassa avuksemme kaikki Jumalan suomat armoneuvot.

Yksi näistä armoneuvoista on evankeliumin julistus. Sen alla olemme nyt olleet koolla monta päivää. Toivon, että te, veljet ja sisaret, olette saaneet kuulla täällä Herran huoneessa etupäässä vain julistusta Jeesuksesta, teidän omasta Vapahtajastanne ja Lunastajastanne. Teidän keskellänne on ollut tuo elävä viinipuu kuulemassanne evankeliumin sanassa. Ajattelen, että rääkätyinkin sydän on näin tullut täällä ruokituksi. Sinä olet tuntenut toisinaan siinä seurapaikan penkissä istuessasi, että on se sittenkin totta, että Jeesus on minun Herrani, ja että hänen armonsa ulottuu niin matalalle, minunkin väsyneeseen sieluuni asti. Mutta nämä tällaiset tunteet ovat sittenkin olleet vain haihtuvia Herran suloisuuden maistamisia. Ne ovat jo voineet kadota. Siinä istut taas niin kylmänä ja uupuneena. Ajatuksetkin pyrkivät kaikkiin maailman tuuliin. Kuule! Vielä nytkin kaikuu täältä evankeliumin nostava sana, joka piirtää sielusi silmäin eteen taaskin, niinkuin niin monta kertaa ennenkin, Golgatan keskimmäisen ristinpuun ja sen päällä riippujan, ja Pyhä Henki sanoo juuri sinulle: 'Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnit ja niiden matkassa sinunkin syntisi!' Näissä Raamatun ihanissa armolupauksissa on sinun autuutesi, kylmä ja kuiva matkamies, eikä vaihtelevissa tunteissasi! Näin evankeliumi meitä jatkuvasti lohduttaa, pitää sydämemme kiinni elävän viinipuun sydämessä, jossa ei ole pimeyden ja valkeuden vaihetusta. Näin pysymme elävinä oksina Jeesuksessa evankeliumin voimalla ja kannamme rakkauden hedelmiä.

Mutta me tarvitsemme tässä suhteessa myös sen armoneuvon, jonka ääreen tänä iltana olemme kokoontuneet. Kyllä Jeesus tiesi, mitä hän teki, kun ehtoollisen asetti. Hän tiesi opetuslastensa jatkuvan uskonheikkouden, tiesi, mitenkä vaikeata on tämän maailman tuulissa muistaa kallista lunastustyötä ja sovintoarmoa. Näin ollen Jeesus asetti Herran pöydän juuri siinä tarkoituksessa, että meidän muistimme tässä autuutemme ydinkohdassa tulisi virkistetyksi. Täten, matkaystävät rakkaat, tänäkin iltana saatte tulla katettuun armopöytään. Sinäkin, joka vapiset omaa heikkouttasi, sinäkin, joka niin monesti olet säikähtänyt sydämesi vääriä valvomisia, sinäkin, vialliseksi itsesi tunteva raukka, saat tulla ammentamaan armonvoimaa Herrasta Jeesuksesta. Totisesti on niin, että Jeesus itse on teitä, köyhiä kilvoittelijoita, täällä vastaanottamassa ruumiinsa ja verensä kautta. Hän ihan näkyvissä ja huulin vastaanotettavissa aineissa tulee juuri sinua kohti, rasitettu matkamies, ja tahtoo sanoa: 'Katso, minä olen antanut juuri sinun edestäsi ruumiini ja olen vuodattanut vereni juuri sinun syntiesi iankaikkiseksi anteeksiantamukseksi!' Näin ehtoollisessa meidän oksien suhde elävään viinipuuhun tulee yhä kiinteämmäksi. Täällä meitä painetaan lähelle sitä sydäntä, joka kerran pitkänäperjantaina halkesi mittaamattomasta rakkaudesta meitä kohtaan.

Kun täten suhteemme Jeesukseen tulee lujitetuksi, lujitetaan samalla siteitämme taivaalliseen Isään. Jeesuksen veren siunauksen alla elävä köyhä sielu muistaa, että minulla on Isä taivaassa, sovitettu Isä, jolle saan hätäni uskonrukouksessa kertoa, joka kuljettaa minua joka päivä lähemmä ja lähemmä kotia, ei hellitä, vaan vie sinne, missä pyyhkii kaikki kyyneleet kasvoiltani.

Vielä muitakin yhteyksiä 'täällä armopöydässä lujitetaan. Myös viinipuun oksat muodostavat elävän kokonaisuuden täällä maan päällä. Käytännössä tahtoo olla kuitenkin niin, että meidän kristittyjen välinen rakkaus pyrkii useinkin jähtymään. Ilmestyy kateuden ja katkeruuden hiiriä nakertamaan täydellisyyden sidettä väliltämme poikki. Näin ollen me tarvitsemme tässäkin kohden siteiden lujittamista. Ja sekin armo tapahtuu meille tähän Herran pöytään käydessämme. Kun sinä, raadollinen veljeni ja sisareni, saavut tänne, huomaat, että on muitakin yhtä kurjia matkamiehiä kuin sinäkin olet. Tuon ja tuonkin matkaystävän silmä on kyyneltynyt oman kelvottomuuden tuntemisen tähden. Täten teitä yhdistää täällä alttarin ympärillä ensinnäkin sama kurjuuden tunto. Köyhästä tuntuu hyvältä olla muiden köyhien parittamana! Olet myös näkevä, miten kaikilla Jumalan heikoilla lapsilla on yksi ainoa turvapaikka: Lunastajan täydellinen ansio, hänen pyhä ja kallis sovintoverensä. Kohta kurkotatte tässä alttarikaiteen ääressä kuin pääskysenpojat samoja taivaan herkkuja kohti, häntä kohti, joka lähestyy ehtoollisen leivässä ja viinissä! Näin on Herran pöytä kaikkina aikoina ollut elävä yhdysside myös Jumalan lasten välillä. Se on kiinnittänyt oksia myös Jeesuksen Kristuksen kautta toinen toisiinsa. Sitten lopuksi! Täällä lujitetaan myös taivastoivoamme. Voi sentään, miten monta kertaa olemmekaan joutuneet epäilemään sitä, miten minullekin, poloiselle, matkan päässä käy. Kestääköhän näinkin heikko usko kuoleman kolkutel¬lessa? Toisinaanhan sisimpämme on niin kietoutu¬neena omaan minään ja näihin maallisiin, että taivas väkisinkin pyrkii unohtumaan. Tässäkin kohden tarvitsemme Herralta tulevaa apua. Sitä saamme täällä alttarin ääressä, sitäkin!

Tämä Herran pöytä johdattaa meidän mieliimme sen suuren ehtoollisen, johon Herran kansan kilvoituksen taival päättyy...

toiste · Vieras

Oivaltavia havaintoja jälleen sinulta, Pölyttynyt.

blastus

Minäkin ilmoittaudun ehtoollista arkailevaksi. Mukava kuulla, etten ole ainoa. Milloin lie viimeksi tullut käytyä. Suviseuroissa tulee helposti semmoinen olo, että en halua olla yksi niistä, joilla retostellaan, että nyt kävi niin ja niin monta kymmentä tuhatta ehtoollisella. Jos se nyt mitään retostelua sitten on. Vai onko tämä minulta nyt sitä paljon puhuttua vikomista?

En ole koskaan tuntenut ehtoollisella erityistä yhteyttä toisiin, kun en jotenkin viitsi edes hirveästi katsella ympärilleni. En ole koskaan tuntenut ehtoollisella minkään sortin liikutusta, ehkä jonkinlaista puoliteennäistä harrasta vakavoitumista kylläkin ja sen jälkeen, esim. seurateltasta ulos käveltyäni, vielä teennäisempää "paluuta arkeen" ja täydellistä kykenemättömyyttä käsitellä asiaa kanssaihmisten kanssa. Juttu jatkuu siitä, mihin se jossain vaiheessa jonotusta ikään kuin jostain sanattomasta sopimuksesta hyytyi (ei enää sopivaa puhua riisipuuron oikeasta tarjoilulämpötilasta) ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Toisekseen en ymmärrä, miksi ehtoollinen on muodostunut semmoiseksi kuin se on. Raamatusta ei löydy perusteluja sille, että vain papit voivat jakaa ehtoollista. Siitä ei löydy perusteluja ehtoollisen muodollisuuksille. Löytyy ainoastaan kehotus leivän ja viinin nauttimisen yhteydessä muistaa Jeesusta. Siksi minusta ehtoollisen määritelmän voisi täyttää myös vastaava hartaushetki kotona (edellyttäen tietysti, että mennään alkon kautta...) Ehtoollisessa (kuin myös muissa sakramenteissa) häiritsee niiden taikatempunomaisuus. Hokkus pokkus, tilataan mustapukuinen taikuri paikalle, joka sanoo taikasanoja ja tekee kädenliikkeitä ja hups, toisen sielu taivaaseen vilahtaa. Tai siis ei vilahda mutta jotain kuitenkin...

Ehkä eniten ehtoollisessa tosiaan häiritsevät papit. Tulee ehkä vähän semmoinen vaikutelma, niin kuin tässä nyt otettaisiin jotain vastaan joltain enempiarvoiselta kanssakristityltä. Samaan hengenvetoon voisi ihmetellä tietysti sitä, millä pappisvirkaa nimenomaan sakramenttien toimittajana ylipäätään raamatullisesti perustellaan, mutta se on jo kokonaan toinen juttu...

Kuulostaa varmaan kyyniseltä ja päättömältä jorinalta, mutta halusinkin nyt olla rehellinen Confused

Mainos